Reppumatkailijan riemua

Pojastani on tullut innokas reppumatkailija.Reppuun pitää päästä joskus useitakin kertoja päivässä. Varsin tomerasti hän hilaa kantoreppua luokseni jos en innostuneesta hölpätyksestä ja repun näpelöinnistä tajua mistä on kyse. Poika osaa myös hienosti olla apunani kun asettelen hänet selkääni.
Selästä käsin onkin sitten mielenkiintoista tarkkailla esimerkiksi pesukoneen tyhjentämistä, pyykkien viikkaamista tai sitä miten onnistuneesti aamupuuro palaa pohjaan. Ehdottomasti mukavinta pojalla on silloin kun imuroin. Imuri nimittäin on hänen mielestään aivan ihmeellinen asia. Innokkaat kiljahdukset ja kurottelu kohti imuria alkaa jo silloin kun otan kyseisen kapineen siivouskaapista ulos. Itsestänikin imurointi on nykyään huomattavasti siedettävämpää puuhaa kuin ennen. Ihan mahdotontahan se on olla hymyilemättä kun pieni epelini päästelee riemunkiljahduksia seuratessaan mistä imurin pää kerää roskat seuraavaksi.
Kiinnostus imureita kohtaan ei rajoitu pelkästään kotioloihin. Kuljimme eräänä päivänä tavaratalon elektroniikkaosaston läpi. Poika oli aivan tohkeissaan nähdessään imurin poikineen esillä. Etten vaan olisi tulevan pölynimurikauppiaan äiti.

ZZZzzzzz....ZZZZZzzzZZZZZ....

Poika on nukkunut hiukan huonosti viime aikoina. Hän heräilee pitkin yötä ja uudelleen nukahtaminen kestää välillä pitkäänkin. Viime yö oli poikkeus. Poika nukkui kuin murmeli seitsemään asti aamulla. Hörppäsi hiukan maitoa ja veti zetaa vielä kolme tuntia. Ja niin teki äitikin. Mitä luksusta rikkinäisiin yöuniin tottuneelle. Olisipa ihanaa jos meillä nukuttaisiin näin jatkossakin. Kakkosen syntymään saakka siis.

Puuskumuikkusen paluu

Jossain vaiheessa esikoista odottaessani mies antoi minulle lempinimen Puuskumuikkunen. Nyt tämä toinen raskaus on siinä vaiheessa, että nimen voi ottaa taas käyttöön. Tuppaa nimittäin hiukan hengästyttämään kun kiipeää neljänteen kerrokseen esikoinen kainalossa ja kakkonen kohdussa. Meidän talossa kun ei hissiä ole.
Tähän asti olen ottanut joka päiväisen porrasliikunnan kunnon kohotuksen ja urheilun kannalta, mutta nyt alkaa vähitellen hymy hyytymään. Ihan oikeasti. Miten ihmeessä jaksan vielä pari kuukautta, kun vatsa senkun vaan kasvaa ja olo kömpelöityy entisestään.