Vuoden vika

Nopeasti se on tämäkin vuosi kulunut. Aika paljon olen saanut aikaan, aika hemmetisti jäi hommaa ensi vuoden puolelle. Loppuvuoden olen jaksanut, koska on pakko jaksaa. Olen tosin tullut siihen tulokseen, että jos minulla ei olisi selkärankaa, makaisin todennäköisesti nahkamyttynä makuuhuoneen nurkassa. Jatkuva taloudellinen nuorallatanssi, parisuhdetahma ja paska duuni uuvuttavat näemmä kokeneemmankin kulkijan. Vaan eiköhän tämä tästä.

Ensi vuosi tuo tulleessan uudet jutut. Koko kevään ajan olen opintovapaalla yhden päivän viikossa, sillä saralla ainakin on siis odotettavissa edistystä. Toivottavasti kirjoitushommia, maksullisia siis, riittää koko vuodeksi. Kun nyt meni toiveiden puolelle niin toivonpa tässä myös rakkautta, terveyttä, yleistä hyvinvointia, hyvää mieltä ynnä menestystä ihan missä tahansa asiassa. Enkä vain itselleni vaan ihan kaikille, tasapuolisesti. Hyvää Uutta Vuotta!

Rakas tonttu

Puberteetikko kyseli pienemmiltään, joko nämä ovat kirjoittaneet joulupukille. Juttelivat siinä sitten mitä kaikkea joulupukin kirjeeseen pitäisi laittaa. Hetken kuluttua pikkuveli ryhtyi pohtimaan, josko hän kuitenkin kirjoittaisi joulupukin sijasta tontulle. Kirje alkaisi näin: "Rakas tonttu, älä kerro joulupukille mitään".

Kiirettä ja käheyttä

Kiire kaappasi minut kainaloonsa ja vei mukanaan niin että kaikki ylimääräinen piti vähäksi aikaa taas unohtaa. Työpaikka säilyi kuin säilyikin ja uudet hommatkin olen jo opetellut ja osastoa vaihtanut. Sen lisäksi sain ylimääräisen (palkallisen) kirjoitushomman ja juuri saamani tiedon mukaan jatkoa siihen. Olen hyvin, hyvin tyytyväinen.

Töiden lisäksi on tietysti ollut normaali arjen pyöritys. Sitä vaan ihmettelen miten jotkut oikeasti vielä kerkeävät siivoamaankin lasten paimentamisen ja ruoan laiton lisäksi. Niin ja harrastamaan ja hoitamaan parisuhdetta. En minä vaan...

Minä, joka yleensä olen terve kuin pukki, olen ollut reilun viikon sairaslomalla. Ensin iski flunssa sitten silmätulehdus ja viimeiseksi korvatulehdus. Ja koko ajan on ääni ollut täysin romuna. Huomenna pitäisi palata töihin, mutta ääni on käheä vieläkin. Saas nähdä. Valitettavasti tällainen omituinen sairastelu herättää henkiin epäilyni asuntomme kosteusongelmista. Lienee korkea aika ruveta selvittämään asiaa.

Muutoksen tuulia

Tämä on nyt tätä aikaa, sanoivat ja ilmoittivat tylysti, että osasto jolla työskentelen siirtyy Lappiin. Terve menoa sitten vaan. Minä jään tänne etelään. Sanoivat myös, että kaikille osaston duunareille tarjotaan töitä joltain toiselta osastolta. Tässä talossa on ainoastaan yksi osasto jossa minä haluaisin tehdä töitä, pahoin pelkään etteivät tarvitse sinne uutta työntekijää. Aina kannattaa kuitenkin yrittää. Saas nähdä kuinka käy.

Minä juon nyt salakahvia

Just joo. Työpaikalla ei saa enää keittää kahvia kahvinkeittimellä. Se kun on kuulemma paloturvallisuusriski. On meillä kahviautomaatti, mutta siitä tulee vain pahaa kahvia. Sitäpaitsi kaikki ne kahvit mitä siinä pömpelissä on tarjolla maistuvat jotakuinkin samanlaiselta.
Päähän koskee ja väsyttää, selviä vieroitusoireita siis. On kai ryhdyttävä kapinalliseksi ja mentävä salakahvin keittoon, nyt kun pomokaan ei ole paikalla.

Instantmatka Italiaan

Muutama tunti ennen koneen lähtöä olin oikein tyytyväinen. Matkalaukut oli pakattu ja tuliaiset hankittu. Ehtisin vielä imuroimaan ennen kentälle lähtöä. Siistiin kotiin on aina mukava palata. Selailin siinä sitten passiani. Kappas, passin voimassaoloaika oli mennyt umpeen kuukautta aikaisemmin. Euroopan sisäisille lennoille riittää toki voimassa oleva henkilökortti, mutta ei minulla sellaista ole.

Pienen paniikin siivittämänä soitin ensin lentokentälle. Päivää, kone Italiaan lähtee muutaman tunnin kuluttua. Kaikki on muuten kunnossa, mutta passi puuttuu. Nihkeä virkailija kertoi, että lentokenttäpoliisi kirjoittaa kyllä väliaikaisen passin, jos sattuu kerkeämään. Antoi minulle puhelinnumeron ko. poliisille. Numeron, joka ei ollut käytössä. Pasilan poliisiasemalla taas leppoisan kuuloinen päivystäjä ei löytänyt (!) numeroa lentokentän poliisille. Päätin pelata varman päälle ja lähdin hakemaan väliaikaista passia Pasilasta. Nopeastihan sen sai, mutta passi ja päälle pirssimatka lentokentälle maksoivat kirvelevän paljon.

Kone lähti myöhässä ja lensi halki ukkosrintaman. Tärisyttävä kokemus. Ei kiitos toista kertaa. Tulipahan kuitenkin ihailtua salamoita yläilmoista. Hienon näköistä.

Matkan viimeinen vaihe, automatka Toscanan kauniille maaseudulle, sujui jouhevasti.

Seuraavat kymmenen päivää kuluivat nopeasti, niin kuin lomat nyt yleensä tuppaavat kulumaan. Nonno ja nonna olivat iloisia sekä jälkikasvunsa, että jälkikasvunsa jälkikasvun näkemisestä.

Sukuloinnin lisäksi harrastimme normaalia turistitoimintaa. Kävimme pari kertaa rannalla. Vaikka kahden uimataidottoman lapsen kanssa rannalla olo onkin höystetty silmä kovana –tyylisellä vahtimisella on lasten riemua rannalla aina mukava seurata.

Tulivuoret kiehtovat esikoista, joten hänen erityisestä toiveesta visiteerasimme täällä. Monte Amiatan lisäksi kiipesimme myös Monte Labbrolle ihailemaan kauniita maisemia ja ihmettelemään kenen hautakivi Labbrolta löytyykään.

Minä kävin myös Firenzessä elämäni ensimmäistä kertaa. Päiväreissulle pääsin ilman (omia) lapsia, perheen puberteetikko ja nonna seuralaisina. Ei kai Firenzeen voi olla ihastumatta. Tosi viehättävän oloinen kaupunki. Tunnit Firenzessä vietimme lähinnä pitkin kaupunkia kävellen. Kävimme ihastelemassa mm. tuomiokirkko Duomoa ja Ponte Vecchion siltaa. Lisäksi tietysti vähän shoppailua, josta erityisesti puberteetikko oli mielissään.

Sehän on selvää, että Firenzeen olisi mukava päästä uudelleenkin. Siinä on kaupunki jonne pitäisi matkustaa joko rakastetun tai ystävättärien kanssa ja viipyä vähintään viikko.

Kaiken muun mukavan lisäksi Italia tarjosi meille kauniita auringon laskuja, upean kuun ja tähtitaivaan, autoilua Toscanan kapeilla maalaisteillä, maittavaa ruokaa, hyvää punaviiniä ja ihan vain kiireetöntä oleilua.

Enää yksi yö

Matkakuume on mukavan kutkuttavissa lukemissa. Lähtöselvityksen teimme jo eilen netin kautta. Nopeaa ja näppärää. Tänään pitäisi pakata ja siivota ja muistaa maksaa yliopiston ilmoittautumismaksu.Ei siis minkäänlaista paniikkia. Omituisen lentopelkonikin kanssa olen tällä hetkellä melkein sujut. Mitä kauempana lentopäivä on sitä villimpiä ja absurdimpia kuvitelmia minulla on siitä mitä kaikkea kamalaa lennolla voisi sattua. Nyt kun lähtöön on enää vuorokauden verran, olen jo suhteellisen rauhallinen. Vain muutama ponneton entäs jos -ajatus vilahtaa päässä silloin tällöin.

Sinertävä mies, väärä ovi

Vai ei muka keskiluokan ghetossa tapahdu mitään. Viime lauantaina ainakin tapahtui ja vaikka mitä. Ja just meidän kodin ympärillä. Naapurin nuoret pitivät ties kuinka monennet kesäbileensä lauantai-iltana. Eivät mitään ihan mietoja bileitä pidäkään. Edellisissä karkeloissa kävi kuulemma virkavaltakin paikalla hillitsemässä juhlintaa.
Viime lauantaina ei ihmisen parasta ystävää paikalla näkynyt, mutta minä ja kumppani jouduimme ensin paimentamaan pari meidän talon katolla siideripöllyssä hillunutta nuorta naista alas. Kun naiset olivat häipyneet sinne mistä olivat tulleetkin eli naapuriin, ei kulunut kovinkaan kauan kun joku koputti ulko-oveemme. Ensin ihan hillitysti. Sitten vähän kovemmin. Mies meni avamaan. Oven takana oli kolme yli-innokasta nuorta miestä, jotka meinasivat melkein väkisin tunkea itsensä sisään. Ei oikein meinannut mennä jakeluun, että olivat väärän oven takana. Hei, ihan totta hei. Päästä nyt sisään.Me tullaan kanssa bileisiin.
No, mies sai ohjattua bilevieraat oikean oven taakse, ja meni sitten pihalle tupakalle. Pihaportin takaa kuului omituista örvellystä. Mies avasi portin ja siinä edessä makasi hiukan vanhempi mieshenkilö. Hän ei ollut naapurin bileistä, vaan todennäköisesti hän oli lähellä olevan, kulmakunnan ainoan baarin asiakkaita. Miten lie siihen meidän portille päätynyt.
Kumppani luuli ensin, että gubbe on niin kännissä ettei pääse jatkamaan matkaa. Lähempi tutustuminen tilanteeseen paljasti että alkoholin lisäksi myös pumpun reistailulla oli osuutta asiaan. Kumppani raahasi äijän meidän sohvalle lepäämään. Olisimme kernaasti myös tilanneet hänelle ambulanssin, sen verran oudosti naamansa ja huulensa sinersivät, mutta äijä kieltäytyi ehdottomasti. No, ei sitten. Äijä huilasi hetken sohvalla, virkistyikin hiukan ja halusi sinnikkäästi jatkaa matkaa. Taksilla. Kumppani tilasi äijälle sellaisen ja saattoi hänet siihen. Ukko häipyi mihin häipyi, ja on toivottavasti saanut apua sydänvaivoihinsa. Onneksi ei siihen meidän sohvalle kupsahtanut.
Ihme ilta joka tapauksessa.
Lasten unta ei moinen trafiikki onneksi häirinnyt. Nukkuivat ihan sikeästi. Aamuun asti.

Not just another brick in the wall

Minä se luulin toukokuun alussa työt aloittaessani että jäisin tänä vuonna täysin ilman kesälomaa. Olin onneksi väärässä. Kahden viikon kesälomani alkaa viikon kuluttua. Mikäs sen mukavampaa. Neljän kuukauden työputken jälkeen olen jo täysin loman tarpeessa. Hyvää se tekee lapsillekin.

Lapset ovat olleet nyt neljä kuukautta päiväkodissa. He ovat sopeutuneet uuteen elämäntilanteeseen paremmin kuin uskalsin odottaa. Molemmat puhuvat päiväkodista enimmäkseen positiiviseen sävyyn ja enimmäkseen positiivisia asioita. Ainakin alkuviikosta. Aamuisin lähden töihin yleensä ennen kuin kumppani ja lapset edes heräävät. Ei hätää. Kumppanin mukaan aamut menevät yleensä hyvin. Ainakin alkuviikosta. Viikon loppupuolella stressi ja väsymys alkavat näkyä lapsissa. Enkä yhtään ihmettele, pieniähän he vielä ovat.

Eilen lähdin töihin tavallista myöhemmin. Aamun alku meni vallan mainiosti. Herättelin lapset lempeästi. Aamupalankin laitoin. Kuopus oli hyvällä tuulella. Söi ja puki vaatteet. Esikoinen kömpi makuuhuoneesta vähän myöhemmin. Hieroskeli siinä silmiään ja katseli muumeja. Päätti sitten ryhtyä totaalikieltäytyjäksi. Ei enää aamupalaa, ei enää vaatteita, ei enää päiväkotia, ei enää inhottavaa paikkaa jossa on inhottavia lapsia ja inhottavia hoitajia. Ei, ei, ei. Ei varmasti, eikä ikinä, eikä koskaan.
Minkäs teet. Töihin oli pakko lähteä ja pojan päiväkotiin. Samalla kun minä tungin pyöräilykypärää päähäni, kumppani tunki protestoivan pojan autoon. Kumppanista en tiedä, mutta minä tunsin itseni sydämettömäksi hirviöksi. Koko päivä oli pilalla. Poika onneksi rauhoittui matkalla päiväkotiin ja jäi sinne ihan hyvällä mielellä.

Viikon päästä olemme jo lomalla. Viikon päästä olemme Italiassa ja arki on vähäksi aikaa out. Viikon päästä viimeistään olen toivottavasti täysin varma siitä, että hyppy tuntemattomaan noin uramielessä, on se mitä naisen pitää tehdä.

Lituskaa

Yksi tulevan syksyn projekteista on uuden työpaikan etsiminen. Nykyinen työni nimittäin tekee minusta aivan lituskaa. Työni on välillä hyvinkin vaativaa (eritoten pitkää pinnaa vaativaa) asiakaspalvelutyötä ja työtahti on viime aikoina ollut suorastaan raivoisa. Liekö kertynyt ikä ja kotona vietetyt vuodet, mutta minun on kauhean vaikea sopetua esimerkiksi siihen, että ruokatunti ja tauot ovat minuutilleen määrättyjä, että koko ajan ja joka asiaa tarkkaillaan ja valvotaan ja mitataan.
Onneksi vieressäni istuu mukava ja hauska työkaveri. Hänenkin sisällään asuu pieni lettipäinen tyttö. Ja niillä kahdella lettipäällä on usein varsin hauskaa keskenään. Joskus ihan hysteriaan asti.

Noita palaa elämään

Perherumba on joskus niin kiihkeätä, että omat hommat kutistuvat kokoon väkisin. Vaikka aikaa on nykyään vieläkin vähemmän kuin ennen johtuen valitettavasta paluusta työelämään sekä opintojen jatkamisesta, herätän blogini uudelleen eloon. Tuntuu vain siltä, että nyt on aika jatkaa kirjoittamista tässä muodossa. Jostain minä sen ajankin aion itselleni repiä, sydänyön paikkeilta kenties. Sen jälkeen kun olen ollut päivän töissä ja illan perheen kanssa ja opiskellutkin vielä. Jesh. Patologinen optimisti on täällä taas.