Olen tänään herännyt (ja noussut) vartin yli kuusi ja sen kyllä huomaa. Ei oikeastaan väsytä hirveästi, mutta olo on täysin levoton. Yhtään en jaksaisi keskittyä työntekoon. Paljon mieluummin karkaisin kaupungille maleksimaan, pitkin katuja kulkemaan. Nappaisin mukaan hyvän ystävän. Juoruttaisiin, naurettaisiin ja juotaisiin välillä kahvia. Ja sitten taas käveltäisiin pitkin katuja, poikettaisiin ehkä kirjastossa. Olisi kevyen kupliva olo eikä kiire mihinkään.
Niinpä. Entisessä elämässä, siinä perheettömässä siis, oli kiva istuskella kahviloissa, lonnia pitkin kaupunkia ja olla joutilas. Nykyään nuo jumalaiset joutilaisuuden hetket ovat hiukkasen harvassa, vaan ei se oikeasti haittaa, sillä elämäni on niiiiin paljon mukavampaa kuin ennen.
Tyypillistä, pukkasi kiireen heti kun aloin haaveilla. Soon siis nopea loppu tälle päivitykselle. Nuin. Loppu.
Tuesday, May 26, 2009
Thursday, May 14, 2009
Pyöräily on pop
Olen ihan koukussa pyöräilyyn. Se nyt vaan on niin ihanaa. Arkisin en odota työpäiviä yhtään sen innokkaammin kuin aikaisemminkaan, mutta työmatkat pyöräillen ovat mukavia. Matkaa yhteen suuntaan kertyy just sopivasti eli noin viisitoista kilometriä. Kolmisenkymmentä kilometriä pyöräilyä päivässä kasvattaa kuntoa oikeasti ja mielikin pysyy virkeänä.
Molemmat lapset tykkäävät myös pyöräilystä. Kuopuksen kanssa olen muutaman kerran käynyt pienellä pyörälenkillä illalla ja valtaosin meillä on pikku retkillämme oikein kivaa. Periaatteessa tyttö osaisi ajaa jo ilman apupyöriäkin, mutta jarruttaminen ja keskittyminen itse pyöräilyyn ovat vielä hiukan hakusessa, joten apupyörät pysyvät paikoillaan vielä jonkin aikaa.
Valvon tietysti koko ajan tytön menoa ja annan ohjeita jotka tuntuvat välillä unohtuvan melkoisen nopeasti. Toissailtana tyttö hyppäsi pyörän selästä sen kummempia pysähtymättä (ja sanomatta) poimimaan kukkia pyörätien varresta. Eilen hän bongasi kuulia (sellaisia ällöttäviä pieniä valkoisia kuulapyssyn kuulia) pyörätiellä ja samalla koko ympäröivä maailma unohtui. Eikun pyörä parkkiin keskelle pyörätietä ja poimimaan samalla kun meikäläisen hammaskiille kului taas hiukkasen.
Esikoinen sen sijaan on jo ihan taitava pyöräilijä. Naapurin pojan kanssa painavat kilpaa taloyhtiön pihalla siihen malliin, että kun poika ulos mennessään tunkee pyöräilykypärää päähän, alkavat minun suustani lauseet usein sanoilla älkääkä sitten...älkääkä sitten...älkääkä sitten.
Haavereiltakaan ei ole vältytty. Viime sunnuntaina poika juoksi kotiin hysteerisesti huutaen. Naapurin poika oli törmännyt häneen ja esikoinen täräytti pippelin pyöränsä etutankoon ja siitä tuli verta. Lastenklinikkareissuhan siitä tuli, kun pissaaminen ei meinannut onnistua, mutta onneksi kyseessä oli vain pieni haava, jota ei tarvinnut ommella ja joka parani nopeasti.
Vaan kunhan lapset tuosta vielä joitakin vuosia kasvavat ja mies saa hankittua kunnon pyörän, olisi ihanaa lähteä kunnon pyöräilyreissulle koko perheen voimin.
Molemmat lapset tykkäävät myös pyöräilystä. Kuopuksen kanssa olen muutaman kerran käynyt pienellä pyörälenkillä illalla ja valtaosin meillä on pikku retkillämme oikein kivaa. Periaatteessa tyttö osaisi ajaa jo ilman apupyöriäkin, mutta jarruttaminen ja keskittyminen itse pyöräilyyn ovat vielä hiukan hakusessa, joten apupyörät pysyvät paikoillaan vielä jonkin aikaa.
Valvon tietysti koko ajan tytön menoa ja annan ohjeita jotka tuntuvat välillä unohtuvan melkoisen nopeasti. Toissailtana tyttö hyppäsi pyörän selästä sen kummempia pysähtymättä (ja sanomatta) poimimaan kukkia pyörätien varresta. Eilen hän bongasi kuulia (sellaisia ällöttäviä pieniä valkoisia kuulapyssyn kuulia) pyörätiellä ja samalla koko ympäröivä maailma unohtui. Eikun pyörä parkkiin keskelle pyörätietä ja poimimaan samalla kun meikäläisen hammaskiille kului taas hiukkasen.
Esikoinen sen sijaan on jo ihan taitava pyöräilijä. Naapurin pojan kanssa painavat kilpaa taloyhtiön pihalla siihen malliin, että kun poika ulos mennessään tunkee pyöräilykypärää päähän, alkavat minun suustani lauseet usein sanoilla älkääkä sitten...älkääkä sitten...älkääkä sitten.
Haavereiltakaan ei ole vältytty. Viime sunnuntaina poika juoksi kotiin hysteerisesti huutaen. Naapurin poika oli törmännyt häneen ja esikoinen täräytti pippelin pyöränsä etutankoon ja siitä tuli verta. Lastenklinikkareissuhan siitä tuli, kun pissaaminen ei meinannut onnistua, mutta onneksi kyseessä oli vain pieni haava, jota ei tarvinnut ommella ja joka parani nopeasti.
Vaan kunhan lapset tuosta vielä joitakin vuosia kasvavat ja mies saa hankittua kunnon pyörän, olisi ihanaa lähteä kunnon pyöräilyreissulle koko perheen voimin.
Wednesday, May 06, 2009
Kun ei huvita niin ei huvita
Eilen oli kehno päivä. Aamusta alkaen väsytti ihan hirveästi, ja vitutti vielä enemmän. Myöhästyin tietysti töistä, koska vätystelin liian kauan sängyn pohjalla.
Työnteko se vasta tervanjuontia olikin, ja kerkesin taas muutamaan otteeseen miettiä miksi hemmetissä en ole ollut aktiivisempi uuden työn etsimisessä. On idioottimaista tuhlata kahdeksan tuntia päivässä sellaiseen mikä ei ihan hirveästi kiinnosta. En ole mitenkään työtä vieroksuva tyyppi, mutta mielenkiintoista ja mukavaa sen olla pitää.
Päivän siinä edetessä tunnelmat senkun synkistyivät. Tuumiskelin lakonisesti miten samantekevältä kaikki tuntui: korkkiruuvin kierot ihmiset, raihnaiset suhteet, remonttia kaipaava koti,rahansa hukkaava taloyhtiö, ainainen rahapula, omat rajoitteet ja niin edelleen ja niin edelleen. Talo palaa, ihan sama. Soitetaanko palokunta? Ihan sama. Hahhahhah.
Meinasi vielä masennus ja ahdistuskin iskeä. Nekin torjuin ihan samalla. Hyvä niin, sillä vasta illalla tajusin, että minullahan on melkoinen univelka. Ja kun olen tarpeeksi väsynyt ja univelkaa on kertynyt liikaa, iskee angsti ja välinpitämättömyys ja kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia. Lasten kanssa ulkoillessa tuntui jo paljon paremmalta. Illalla simahdin heidän kanssa samaan aikaan. Uuteen aamuun oli hyvä herätä.
Tänään olen saanut paljon aikaan, eikä eilisistä tuntemuksista ole jälkeäkään. Pää pulppuaa ideoita ja asioilla nyt on taipumus järjestyä. En todellakaan ole välinpitämätön, mutta enpä myöskään stressaa turhia.
Työnteko se vasta tervanjuontia olikin, ja kerkesin taas muutamaan otteeseen miettiä miksi hemmetissä en ole ollut aktiivisempi uuden työn etsimisessä. On idioottimaista tuhlata kahdeksan tuntia päivässä sellaiseen mikä ei ihan hirveästi kiinnosta. En ole mitenkään työtä vieroksuva tyyppi, mutta mielenkiintoista ja mukavaa sen olla pitää.
Päivän siinä edetessä tunnelmat senkun synkistyivät. Tuumiskelin lakonisesti miten samantekevältä kaikki tuntui: korkkiruuvin kierot ihmiset, raihnaiset suhteet, remonttia kaipaava koti,rahansa hukkaava taloyhtiö, ainainen rahapula, omat rajoitteet ja niin edelleen ja niin edelleen. Talo palaa, ihan sama. Soitetaanko palokunta? Ihan sama. Hahhahhah.
Meinasi vielä masennus ja ahdistuskin iskeä. Nekin torjuin ihan samalla. Hyvä niin, sillä vasta illalla tajusin, että minullahan on melkoinen univelka. Ja kun olen tarpeeksi väsynyt ja univelkaa on kertynyt liikaa, iskee angsti ja välinpitämättömyys ja kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia. Lasten kanssa ulkoillessa tuntui jo paljon paremmalta. Illalla simahdin heidän kanssa samaan aikaan. Uuteen aamuun oli hyvä herätä.
Tänään olen saanut paljon aikaan, eikä eilisistä tuntemuksista ole jälkeäkään. Pää pulppuaa ideoita ja asioilla nyt on taipumus järjestyä. En todellakaan ole välinpitämätön, mutta enpä myöskään stressaa turhia.
Subscribe to:
Posts (Atom)