Pyöräily on pop

Olen ihan koukussa pyöräilyyn. Se nyt vaan on niin ihanaa. Arkisin en odota työpäiviä yhtään sen innokkaammin kuin aikaisemminkaan, mutta työmatkat pyöräillen ovat mukavia. Matkaa yhteen suuntaan kertyy just sopivasti eli noin viisitoista kilometriä. Kolmisenkymmentä kilometriä pyöräilyä päivässä kasvattaa kuntoa oikeasti ja mielikin pysyy virkeänä.

Molemmat lapset tykkäävät myös pyöräilystä. Kuopuksen kanssa olen muutaman kerran käynyt pienellä pyörälenkillä illalla ja valtaosin meillä on pikku retkillämme oikein kivaa. Periaatteessa tyttö osaisi ajaa jo ilman apupyöriäkin, mutta jarruttaminen ja keskittyminen itse pyöräilyyn ovat vielä hiukan hakusessa, joten apupyörät pysyvät paikoillaan vielä jonkin aikaa.
Valvon tietysti koko ajan tytön menoa ja annan ohjeita jotka tuntuvat välillä unohtuvan melkoisen nopeasti. Toissailtana tyttö hyppäsi pyörän selästä sen kummempia pysähtymättä (ja sanomatta) poimimaan kukkia pyörätien varresta. Eilen hän bongasi kuulia (sellaisia ällöttäviä pieniä valkoisia kuulapyssyn kuulia) pyörätiellä ja samalla koko ympäröivä maailma unohtui. Eikun pyörä parkkiin keskelle pyörätietä ja poimimaan samalla kun meikäläisen hammaskiille kului taas hiukkasen.

Esikoinen sen sijaan on jo ihan taitava pyöräilijä. Naapurin pojan kanssa painavat kilpaa taloyhtiön pihalla siihen malliin, että kun poika ulos mennessään tunkee pyöräilykypärää päähän, alkavat minun suustani lauseet usein sanoilla älkääkä sitten...älkääkä sitten...älkääkä sitten.

Haavereiltakaan ei ole vältytty. Viime sunnuntaina poika juoksi kotiin hysteerisesti huutaen. Naapurin poika oli törmännyt häneen ja esikoinen täräytti pippelin pyöränsä etutankoon ja siitä tuli verta. Lastenklinikkareissuhan siitä tuli, kun pissaaminen ei meinannut onnistua, mutta onneksi kyseessä oli vain pieni haava, jota ei tarvinnut ommella ja joka parani nopeasti.

Vaan kunhan lapset tuosta vielä joitakin vuosia kasvavat ja mies saa hankittua kunnon pyörän, olisi ihanaa lähteä kunnon pyöräilyreissulle koko perheen voimin.