Hei hulinaa

Kuusi viikkoa sitten perheemme nuorimmainen, ihana tyttö, sai häädön kohtukodistaan. Kaikkien karmaisevien synnytystarinoiden vastapainoksi voin kertoa, että synnytys oli aikas vaivaton ja nopea. Suorastaan helppo.

Melkoista härdelliä on ollut siitä asti kun päästiin kotiin.Naiviuksissani kuvittelin esikoisen olevan vielä niin pienen, että suuremmalta mustasukkaisuudelta vältyttäisiin. Jååpa jåå. Niinpä niin. Esikoiselle pikkusisko ei aluksi todellakaan ollut mikään Kiva Juttu. Ja minäkin oli pannassa monta päivää. Poikaparka ei edes vilkaisutkaan minuun. Pikkusiskoon loi lähinnä epäuskoisia ja -toivoisia silmäyksiä. Ehtipä tyttönen saada legostakin kerran päähänsä. Onneksi tilanne on jo rauhoittunut. Äidin syli kelpaa taas ja siskoakin on mukava silittää ja hoitaa äidin apuna.

Imetyksessä oli alussa omat hankaluutensa, nyt sekin sujuu. Ja minä tosiaankin pidän imettämisestä.

Suuri apu oli siitä, että mies oli kotona ensimmäisen kuukauden. Viimeiset kaksi viikkoa olenkin sitten päivisin ollut omillani ja yrittänyt saada elämäämme jonkinlaista päiväjärjestystä. Hiljakseen alkaa, toivottavasti, sujua, istunhan tässä pitkästä aikaa tietokoneen ääressä. Jippii.

Pitkä pinna, tietynlainen suurpiirteisyys ja kantoliina ovat asioita jotka helpottavat elämää kahden pienen lapsen kanssa. Eikä hullumpi asia tässä elämäntilanteessa ole tämä alkanut ihana vuodenaika. No, kyllähän sitä päivittäin vielä silkkaa sähläystäkin riittää. Eikä ole ollenkaan kivaa kun kaksi lasta itkee ja vaatii huomiota yhtä aikaa. Enää vain en ole niin epätoivoinen kuin alussa.

Asuntokin meni sitten myyntiin. Siitä sitten toiste. Ehkä noin kuukauden kuluttua kun seuraavan kerran on rauhallista ja hiljaista, enkä itse ole kuin osittain zombiena.

Joku letku irti jossain

Horisenpa nyt aikani kuluksi, synnytystä odotellessa, jotain autoista.

No, siinä oli joku letku irti jossain, selitin kaverilleni kun hän kysyi oliko selvinnyt miksi auto rupesi yhtäkkiä hörppimään bensaa aivan mielettömät määrät. Edellisessä kiteytyy oivasti tekninen tietämykseni autoista. Alta nollan siis. Aikaisemmin asia ei ole minua juurikaan häirinnyt. Koska minä olen meidän perheen kuski, olen ylväästi ajatellut, että hoitakoon mekaanikon hommat joku muu eli tässä tapauksessa mieheni. Tai sitten autokorjaamon mies. Sama se.

Kun tässä eräänä päivänä olin lähdössä ajamaan huomasin, että pissapojasta oli melkein vesi loppu. Tajusin samalla hetkellä, etten edes tiedä missä autoni konepellin alla koko pissapoika on. Nolotti jo valmiiksi ajatus ajamisesta bensa-asemalle ja avun pyytämisestä niinkin yksinkertaisen asian kanssa. Vesi onneksi riitti sen reissun ajaksi ja mies täytti pissapojan seuraavalla reissulla. Minua asia jäi kuitenkin kaihertamaan sen verran, että aion teknistä tietämystäni autoista lisätä. Kunhan vain aikaa siihen jostain löytyy.

Niin, se joku letku irti jossain tarkoitti tietysti imuilman esilämmitysletkua.

Yhä yhtenä kappaleena

Laskettu aika meni jo, mutta minä se vaan olen yhtenä kappaleena. Höh ja pöh.

Vielä olisi yksi neuvolareissu ja ensi viikolla yliaikaistarkastus. Neuvolaa en jaksaisi enää yhtään. Neuvolatyöntekijäni on nimittäin välillä ihan hirvittävän epävarma itsestään. Pari viimeistä neuvolassa käyntiä venyi sen takia, että kyseinen työläinen rupesi epäilemään sitä onko vauva raivotarjonnassa vaiko poikittain. Hitto soikoon, luulisi nyt vuosia raskaana olevien naisten kanssa työskennelleen ihmisen osaavan kokeilla missä asennossa vauva vatsassa on. Vaan ei. Molemmilla kerroilla terveydenhoitaja ensin kokeili ja jahkaili ja pähkäili asiaa ja tuli jo melko varmasti siihen tulokseen, että poikittainhan se. Molemmilla kerroilla hän pyysi työkaveria varmistamaan asian. Molemmilla kerroilla työkaveri hetken vatsaani paineltuaan totesi, että vauva on ihan selkeästi raivotarjonnassa. Ja viimeisimmällä neuvolareissulla asia tarkistetiin myös ultralla.

Minkäänlaista lisästressiä en tämän raskauden kanssa kaipaa. Jännitän ihan tarpeeksi jo sitä syntyykö tämä toinen lapsi terveenä. Esikoinen ei syntynyt ja ensimmäiset kuukaudet hänen kanssaan menivät sairaalassa. Jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä mitä kaikkea ihminen kriisin kohdatessaan kestää ja jaksaa. Ja kuinka vahva vastasyntynyt vauva, hauraudestaan huolimatta, on. Nyt hiukan yli vuoden ikäisenä esikoinen on iloinen ja menevä poika, jolle ei toivottavasti ole jäänyt minkäänlaista traumaa elämänsä ensi kuukausien välillä niin kovistakin kokemuksista.

Vanha harrastus janottaa

Olen viime aikoina elvytellyt vanhaa rakasta elokuvaharrastusta. Kirjahyllyyn on kertynyt kiitettävä määrä elokuvia jotka toivottavasti kerkeän joskus katsomaankin. En yleensä jätä elokuvaa, olipa kyseessä kuinka surkea raina tahansa, kesken. Eilen tuli tehtyä tässä asiassa poikkeus. Kyseessä oli Alejandro Gonzales Inarritun vuonna 2003 ilmestynyt 21 grammaa. Sinänsä mielenkiintoinen elokuva. Kelpo käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät. En edes osaa sanoa mikä elokuvassa mätti. Ehkä vain olen niin raskauden herkistämä etten saata katsoa elokuvia joissa kaikilla menee niin pahasti päin hanuria.

Pitkästä aikaa olen päässyt katsomaan elokuvia myös teatteriin asti. Viimeisimpänä näin Clint Eastwoodin Million Dollar Babyn. Kehunsa ansainnut raina. Pidin paljon myös Eastwoodin edellisestä ohjaustyöstä Menneisyyden otteesta.

Ensi viikolla tulee televisiostakin elokuva jota voin suositella lämpimästi kaikille. Kyseessä on italialaisen Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso. Minä, joka en elokuvia katsoessa yleensä itke, pillitin ihan estoitta nähdessäni ko. elokuvan ensimmäisen kerran joskus vuosia vuosia sitten.

Vali vali, kehu kehu

Johan nyt on hidas päivitystahti. Vaan hidas on elämisen tahti ollut viime viikkoina muutenkin. Esikoinen kylläkin on, jos mahdollista, yhä vilkkaampi ja vilkkaampi. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä raskaana olemista. Eniten sitä että on niin hemmetin kömpelö. Ja väsynyt. Ja on kuuma. Ja koskee. Ja pinna kireällä. Eikä kirjoittamiseen juurikaan jää aikaa. Ja sitten kun olisi aikaa ei yksinkertaisesti jaksa. Vaan paskaakos tässä ruikuttamaan, eihän tätä kestä enää kestä kolmea viikkoa pidempään.

Jottei menisi pelkäksi valitukseksi. Olin miehen kanssa juhlissa perjantaina, kaverin väitöstilaisuuden karonkan jatkobileissä. Tosi kivat ja rennot juhlat. Ihanaa, että joku ylipäätään viitsii nykypäivänä juhlia järjestää. Ainakaan se ei minun kaveripiirissäni niin kauhean yleistä nykyään ole. Kiitos P ja kiitos T. Olette muuten mukavia ihmisiä muutenkin.

Reppumatkailijan riemua

Pojastani on tullut innokas reppumatkailija.Reppuun pitää päästä joskus useitakin kertoja päivässä. Varsin tomerasti hän hilaa kantoreppua luokseni jos en innostuneesta hölpätyksestä ja repun näpelöinnistä tajua mistä on kyse. Poika osaa myös hienosti olla apunani kun asettelen hänet selkääni.
Selästä käsin onkin sitten mielenkiintoista tarkkailla esimerkiksi pesukoneen tyhjentämistä, pyykkien viikkaamista tai sitä miten onnistuneesti aamupuuro palaa pohjaan. Ehdottomasti mukavinta pojalla on silloin kun imuroin. Imuri nimittäin on hänen mielestään aivan ihmeellinen asia. Innokkaat kiljahdukset ja kurottelu kohti imuria alkaa jo silloin kun otan kyseisen kapineen siivouskaapista ulos. Itsestänikin imurointi on nykyään huomattavasti siedettävämpää puuhaa kuin ennen. Ihan mahdotontahan se on olla hymyilemättä kun pieni epelini päästelee riemunkiljahduksia seuratessaan mistä imurin pää kerää roskat seuraavaksi.
Kiinnostus imureita kohtaan ei rajoitu pelkästään kotioloihin. Kuljimme eräänä päivänä tavaratalon elektroniikkaosaston läpi. Poika oli aivan tohkeissaan nähdessään imurin poikineen esillä. Etten vaan olisi tulevan pölynimurikauppiaan äiti.

ZZZzzzzz....ZZZZZzzzZZZZZ....

Poika on nukkunut hiukan huonosti viime aikoina. Hän heräilee pitkin yötä ja uudelleen nukahtaminen kestää välillä pitkäänkin. Viime yö oli poikkeus. Poika nukkui kuin murmeli seitsemään asti aamulla. Hörppäsi hiukan maitoa ja veti zetaa vielä kolme tuntia. Ja niin teki äitikin. Mitä luksusta rikkinäisiin yöuniin tottuneelle. Olisipa ihanaa jos meillä nukuttaisiin näin jatkossakin. Kakkosen syntymään saakka siis.

Puuskumuikkusen paluu

Jossain vaiheessa esikoista odottaessani mies antoi minulle lempinimen Puuskumuikkunen. Nyt tämä toinen raskaus on siinä vaiheessa, että nimen voi ottaa taas käyttöön. Tuppaa nimittäin hiukan hengästyttämään kun kiipeää neljänteen kerrokseen esikoinen kainalossa ja kakkonen kohdussa. Meidän talossa kun ei hissiä ole.
Tähän asti olen ottanut joka päiväisen porrasliikunnan kunnon kohotuksen ja urheilun kannalta, mutta nyt alkaa vähitellen hymy hyytymään. Ihan oikeasti. Miten ihmeessä jaksan vielä pari kuukautta, kun vatsa senkun vaan kasvaa ja olo kömpelöityy entisestään.

Lainelautailija olohuoneessa

Voi miten ihanaa on elämä melkein yksivuotiaana. Touhua riittää heräämisestä asti . Meillä on makuuhuoneessa paperiverho jonka narua pojan pitää päästä räpläämään ihan joka aamu. Ja joka aamu pojan ilme on ihan yhtä hurmioitunut kun vetelemme verhoa ylös ja alas. Siinä sivussa on kiva tiputella lattialle ikkunalaudalla olevat kirjat ja lehdet , tutkiskella hiukan herätyskelloa, halailla äitiä ja kontata hurjaa vauhtia sängyn reunalle, "ilmakonttaus" kun vaikuttaisi tosi mielenkiintoiselta puuhalta...

Kaikki asiat kiinnostavat ja kaikkea pitää kokeilla. Tänään poika ennätti äidin riemuksi levittää rullallisen vessapaperia lattialle. Vessa kokonaisuudessaan on erityisen mielenkiintoinen paikka ja erityisesti vessanpönttö kiinnostaisi jos vain pääsisi sitä tarkemmin tutkimaan. Keittiön kaapeista (vaaralliset esineet poistettu) löytyy aina jotain tosi mageeta niinkuin vispilöitä, kattiloita, kansia ja purnukoita.

Vaikka meillä tehdään kävelyharjoituksia joka päivä, lopullinen oivallus asiasta puuttuu vielä.
Ensimmäiset horjuvaiset askeleensa ilman tukea poika otti viime viikolla. Poika nyt tainnut itse tajuta koko juttua, mutta äiti oli asiaan kuuluvasti ihan onskuna. Tasapaino on silloin tällöin hiukan hakusessa ja silloin poika näyttää ihan siltä kuin lainelaudalla merellä menisi.Polvet hiukan koukussa, etukenossa, keskittynyt ilme kasvoilla.

Kirpputorin takahuoneessa

Kaksio on aivan liian pieni 3-4 hengen perheelle (kohta 4-5 hengen).

Kotimme muistuttaa nykyään enemmän kirpputorin takahuonetta kuin kotia. Kirjahyllyt pursuavat kirjojen lisäksi kaikenlaista pikkusälää. Työpöydältä löytyy tietokoneen lisäksi papereita, lehtiä, tietokoneen osia, cd:tä, dvd:tä jne. Ruokapöydällä on jopa pieni tila syömistä varten, muuten se onkin täynnä papereita, lehtiä, tarpeettomia tietokoneen osia, cd:tä, dvd:tä jne. Toki ruokapöydältämme löytyy toinenkin tietokone, onneksi sentään läppäri.

Olohuoneen lattia on täynnä leluja, eteisen täyttävät kengät.

Entäs makuuhuone sitten? Sängyt, lipastot, hylly ja nojatuoli täyttävät huoneen oikein mukavasti. Nojatuoli on tietenkin täynnä vaatteita, koska vaatehuoneen täyttävät vaatteiden lisäksi tietokoneen osat, cd:t, työkalut, paperit ja niin edelleen. Ja yöllä kun menee vessaan niin taatusti astuu sen vinkulelun päälle joka siihen makkarin lattialle on unohtunut.

Aurinkoa ja autoilua Italiassa

Sain vihdoinkin helpotusta krooniseen matkakuumeeseeni. Vietimme nimittäin viime vuoden lopun ja tämän uuden alun Italiassa miehen vanhempien luona. Mukava ja onnistunut reissu. Etukäteen jännitin lentomatkoja, sitä miten poikamme ja miehen kahdeksanvuotias tytär jaksaisivat koneessa. Turhaa huolta. Varsinaisia reissumuksuja molemmat.

Talvihan se on Toscanassakin. Sää muistutti pahimmillan kehnoa kesäsäätä Suomessa, sadetta ja tuulta. Vaan aurinkoisina päivinä lämpöä oli yli kymmenen astetta, eipä tarvinnut paksua talvipalttoota, hattua tai lapasia.

Pisassa ja Firenzessä piti käydä. Kumpikin kaupunki jäi tällä kertaa näkemättä. Seuraavalla kerralla sitten. Sen sijaan vierailimme pienen pienissä lähikaupungeissa, viehättäviä paikkoja kaikki. Ja tosiaankin niin kompaktin kokoisia että meikäläisenkin autoilu sujui isommitta töppäyksittä. Italialaiset itse eivät juurikaan näytä liikennesäännöistä piittaavaan. Auton voi pysäköidä mihin se nyt sattuu mahtumaan ja kaasu kannattaa painaa pohjaan kapeammallakin tiellä. Voin vain kuvitella miten täyteläisen tyydytyksen kokisi virkaintoinen suomalainen poliisi jos Italiaan pääsisi sakottamaan. Ja lappuliisa kanssa.

Jups juu, lisää ehkä myöhemmin. Paremmassa vireessä.