Xmas for everyone

Mukava ja leppoisa aatto täällä meillä. Syöty on, ja ihan liikaa tällä kertaa. Pukkikin kävi. Jututti ja laulatti lapsia leppoisasti, jakoi lahjat ja lähti. Onnesta soikeat lapset lahjojensa kanssa saavat tänään valvoa tavallista pidempään. Ilman romahduksia ja kiukuttelua on iltaan asti päästy.

Joululaulujen lisäksi meillä on tänään soinut lasten ehdoton tämän hetken suosikkibiisi, Hevisauruksen Hyvää Yötä Mammutti. Nyt kun stereot ovat hiljentyneet päänsisäinen jukeboxini jatkaa kyseisen biisin veivaamista innolla, vaikka yritänkin välillä vaihtaa sitä minulle itselleni hyvin rakkaaseen joulubiisiin, joka sekin on muutaman kerran meillä tänään soinut. Kyseessä on tietysti tämä.

Kun olen saanut lapset nukkumaan, taidan jatkaa aattoillan viettoa punaviinin ja Kari Hotakaisen Ihmisen osan parissa.

Rentoa ja rauhallista joulua kaikille tasapuolisesti.

Vappaa niin vappaa

Nyt on sitten työt loppu. Työvelvoite ja työnantajan tukema uudelleen sijoittamisasia kestää maaliskuun loppuun saakka. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työnantaja tukee työnhaussa ja maksaa palkkaa vuoden ensimmäiset kolme kuukautta.Minulle mieluisaa uutta työpaikkaa firmasta tuskin löytyy. Ihan mitä tahansa en todellakaan suostu enää tekemään.

Uudelleensijoitettavia on sen verran paljon, että irtisanomiset ovat edessä ensi vuoden puolella. Huhu kertoo, että poispotkittaville olisi tiedossa muhkea paketti. Sitäpä tässä tyytyväisnä kehräten odottelen ja mietiskelen samalla miten mahtava tilaisuus tämä onkaan testata omaa yritysideaa. Ja jos nyt välillä joku pienen pieni ajatus vaikkapa jostain Murphyn laista luikahtaa mieleen, hätistän sen mitä pikimmin mielestäni ja ajattelen, että tämä ei todellakaan ole liian hyvää ollakseen totta, tämä on vasta alkua.

Blob

Niin on hidas päivitystahti, että blogin nimeksi sopisi paremmin esimerkiksi HelinBlob.

Koko ajan kuitenkin sattuu ja tapahtuu.

Nykyinen työni loppuu. Vahvin vaihtoehto tulevaisuuden suhteen on siis the oman firman perustaminen. Jos nykyinen työnantajani sattuisi tarjoamaan minulle jotain huomattavasti parempaa ja mielenkiintoisempaa, voisin ehkä harkita jäämistä.

Lapset ovat tänä syksynä olleet melkoisessa angiinakierteessä. Tämän vuoksi meillä kävi kosteusmittaaja. Mittari piipitti joka paikassa muualla paitsi kylpyhuoneessa. Harmittaa.
Isän leski on hankala ihminen. Hän kuuluu siihen ihmisryhmään, jolle asiat pitää vääntää ihan helvetin paksusta rautalangasta. Rasittavaa.

Kaiken kaikkiaan elämä kuitenkin on ihan helvetin ihanaa. Minulla on aivan mahtavat, ihanat ja hauskat lapset ja kumppanin kanssa menee vaihteeksi kivasti. Loppukuun piristykseksi on tiedossa mukavia juhlia ja tapaamisia ystävien kanssa.
Yleisfiilis on tällä hetkellä suorastaan loistava.

Puuduttaen

Joskus sitä huomaa kieltäytyneensä jostakin asiasta ihan turhaan. Kuten nyt esimerkiksi puudutuspiikistä hammaslääkärillä. Syynä puuduttamattomuuteen minulla on lähinnä ollut ajatus siitä, että kyllähän tässä jumalauta nyt pieni, ja vähän isompikin, kipu kestetään. Niinkuin kestetäänkin, koska minulla on aika korkea kipukynnys.

Viimeisintä hammaslääkärikäyntiäni odottelinkin sitten kasvavan kauhun vallassa. Hampaassani oli reikä, joka vihoitteli välillä tosi ilkeästi. En tiedä mihin hermoon ruokaa pureskellessa välillä osui, mutta kipu oli sitä luokkaa että taju meinasi lähteä. Viimeisen puolen vuoden aikana olenkin pureskellut ruokani lähinnä sillä reiättömällä puolella. Ajatuskin hammaslääkäristä ja poraamisesta ja siitä infernaalisesta tuskasta höystettynä sillä ettei voi liikkua sai hien pintaan. Pitkään kuitenkin ajattelin, että eihän tässä nyt mitään puudutuksia tarvita. Sitten koin valaistumisen. Miksi ihmeessä hirveätä kipua pitäisi sietää jos ei ole pakko ja helpommallakin voi selvitä.

Niinpä, kun vihdoin ja viimein pääsin paikattavaksi, pyysin ensimmäisenä puudutuksen. Kyllä muuten kannatti. Puudutuspiikki ei sattunut pätkän vertaa eikä puudutuksen jälkeen mikään luonnollisesti tuntunut missään. Kertakaikkisen mukava ja vaivaton hammaslääkärikäynti. Silkkaa lepoa. Taidanpa pyytää puudutuksen seuraavallakin kerralla.

Pimeää vain teidän mielessänne

Outo asia tämä ikääntyminen. Pimein keski-ikä häämöttää. Lukulasit ovat jo hankintalistalla. Kroppa ei ole enää ihan niin notkea kuin ennen. Pienet juonteet kasvoissa mietityttävät välillä. Jokohan nyt pitäisi käydä taistelemaan ihon ikääntymistä vastaa hirveällä määrällä ryppyvoiteita vai riittäisikö Method Putkiston kasvokoulu?
Entäs mummotauti? Voi helvetti. No, eikös se kuitenkin vasta yli viisikymppisenä...
Kauneusleikkauksiin en suhtaudu enää ollenkaan niin kielteisesti kuin ennen. Tiettyä, vanhenemisen tuomaa, ymmärrystä asiaa kohtaan löytyy.

Vanheneminen käy päälle kaikkialta. Lehdet tuntuvat pursuavan juttuja keski-ikäisten julkkisten tilitystä siitä, tästä ja tuosta ja ikäkriisistä. Keski-ikäiset, ja sitä vanhemmat, naiset eivät ole vahvoilla työmarkkinoilla. Entäpä jos keski-ikäinen nainen joutuu parisuhdemarkkinoille? Ei mitään toivoa.
Ai niin, nyt viimeistään pitäisi muistaa rintojen kuukausittainen tutkiminen, ettei sitä syöpää sitten.

Ajoittaisesta vanhenemispaniikista huolimatta tunnen itseni terveeksi, elinvoimaiseksi ja ,hahhahhaa, nuoreksi. Niin ja edellisten lisäksi tietysti viisaaksi ja vahvaksi. Mitä kaikkea minulla vielä onkaan edessä! Minä sitä aion köpöttää ainakin kahdeksankymppiseksi. Ja joka vuosi aion tuntea itseni aika nuoreksi. Hyvää syntymäpäivää minulle.

Niin pientä, niin vaikeaa

(Ai lainauskiellossa vai).

Se on kuulkaa ihmisen elämä niin paljon helpompaa tänä päivänä kuin kauan sitten. On kännykät, pankkikortit ja pankkiautomaatit. Ravintolassa ei tarvitse jonkun fucking hovimestarin lupaa pöydän vaihtamiseen. Pitkänä perjantaina saa tanssia ja elokuviakin esitetään. Jos joku merkkihenkilö kuolee, televisiossa (kuten muissakin medioissa) alkaa henkilön hysteerinen muistelo ohjelmiston keskeyttämisen ja surumusiikin sijaan. Aikataulujen ja reittien tsekkaaminen, shoppailu, chattailu, sekstailu käy helposti, nopeasti ja vaivattomasti netissä. Laskutkin siellä voi maksaa.

Suuresti rakastamani kirjastolaitos on myös vahvasti kiinni tässä päivässä. Netin kautta pääsee helposti, nopeasti ja vaivattomasti selaamaan ja tekemään varauksia. Ja kun eräpäivä lähestyy voi lainansa uusia helposti, nopeasti ja vaivattomasti netin kautta.(Muistakaamme myös ettei verkkoasiointi ole sidottu aikaan tai paikkaan). Ihanaa.

Vaan kun ei onnistu. Ei tosiaankaan onnistu. Se lainojen uusiminen nimittäin. Minä vain unohdan sen. Tai siirrän asian seuraavaan päivään (ja sitten sitä seuraavaan päivään) ja unohdan. Joskun muistan uusia lainat kerran ja sitten se vain jää. Tai sitten olen ahneuksissani asioinut useassa eri kirjastossa ja eräpäivät menevät sekaisin ja sitten se taas jotenkin unohtuu. Ja joskus myöhään illalla, kun vihdoinkin olisi aikaa, voi käydä myös niin että matkaa sohvalta työhuoneeseen ja nettiin on ainakin maratonin verran.

Jos tästä asiasta nyt jotain positiivista pitää löytää, niin ainakin naaman ilmeiden ja tunteiden hallinta kehittyy. Erään kerran kun palautin hirvittävän määrän myöhässä olevia, tarvitsin kyllä niitä kaikkia, kirjoja ja kirjastovirkailija sanoi, ilmeettömällä naamalla, että se on sitten viisikymppiä. Minä sitä vastasin siihen, ilmeettömällä naamalla, että maksan velan heti pois. Pankkikortilla kiitos.
Sisäisen vitutuksen määrä oli toki suunnaton.

Pääkaaos

Aamu alkoi tänään varsin vauhdikkaissa merkeissä. Olen perustamassa firmaa erään ystäväni kanssa, ja meillä oli tapaaminen asian tiimoilta keskustassa.

Tietysti kävi niin, että esikoinen vetkutteli aamulla syömisen, pukemisen ja kaiken muunkin mahdollisen kanssa. Aikataulu alkoi siis tökkiä hiukan jo siinä vaiheessa.

Kun olin saanut vietyä lapset päiväkotiin ja kerinnyt bussipysäkille, olin vielä suhteellisen toiveikas. No panic. Bussia piti tietysti odottaa ja kun se vihdoin verkkaisesti körötteli pysäkille, ymmärsin miksi. Kuskilla ei tainnut olla hajuakaan siitä mihin kaasupoljinta käytetään.
Siinä vaiheessa kun joka helvetin pysäkiltä lappoi porukkaa sisään ja bussi pysähtyi joka helvetin liikennevaloihin minusta alkoi tuntua siltä, että ehtimisen kanssa tulisi ongelmia.

Soitin ystävälle ja sovimma että menemmä taksilla, koska kävellen (joka oli alkuperäinen tarkoitus) tai ratikalla (vaihtoehto numero kaksi) emme enää tapaamiseen ajoissa ehtisi.

Siispä pirssiin. Aikaa kello kymmeneen oli kahdeksan minuuttia. No eipä tarvinnut edes haaveilla mistään vihreästä aallosta. Punaista, punaista, punaista. Ensimäiseen parinsadan metrin matkaan meni muutama minuutti. Eikä meno paremmaksi muuttunut sen jälkeenkään. Lisää punaisia valoja ja tietyö, jonka takia piti kiertää sivukatujen kautta. Myöhästyimme taksista huolimatta. Onneksi kuitenkin vain hiukan.

Seuraavat puolitoista tuntia kävimme läpi ja mietimme yhtä jos toistakin yrittämiseen liittyvää asiaa. Tapaamisen tarkoitus oli selkiyttää asioita, mutta minun päässäni on tällä hetkellä aivan kamala kaaos. On ihan helvetisti asioita joita pitää vielä miettiä ja joista pitää ottaa selvää. Toki tiedän myös, että ajan kanssa ja kärsivällisesti kaikki selviää. Välillä vain iskee ärsyttävä hetikaikkimulletänne(ja mutkat suoriksi kanssa) -fiilis. Sillä tavalla ei tätä yritystä kuitenkaan perusteta.

Selkeyttä pään kaaostilaan on onneksi odotettavissa muutaman viikon kuluessa. Silloin selviää miten käy nykyisen työpaikan. Onko se minun pääni joka pölkyllä poikkaistaan (noin kuvannollisesti toki, ymmärrättehän)?

Olen outo tapaus, myönnän. Ottaisin ihan mielelläni jonkun mukavan paketin vastaan, jos nykyinen työnantajani sellaista tarjoaisi. Ainakin yrityksen perustamisen kannalta sellainen tulisi juuri nyt vähintäänkin sopivaan saumaan.

Laitettakoon tähän nyt vielä se, että koska tapaaminen yritysihmisen kanssa venyi, myöhästyin töistä rutkasti. Kun vihdoin, viimein ja kauhealla kiireellä kerkesin kustannuspaikalle, ja olin siellä noin kymmenen minuttia ollut, päiväkodista soitettiin, ja kerrottiin että poika on kipeänä.

Ja taas sitä mentiin.

Äkkiä tänä kesänä

Äkkiä tänä kesänä aamukahvia juodessani tajusin kuinka isoiksi lapseni ovat jo kasvaneet. Kuopus, joka ei vielä keväällä halunnut jäädä pihalle hetkeksikään yksin, veti tarmokkaana vaatteita ylleen. Hän oli lähdössä hakemaan ulos naapurin tyttöä, ensimmäistä ihanaa sydänystävää. Äitiä ei enää ulkona tarvita. Ystävän kanssa on niin kivaa juoksennella keijun siivet selässä pitkin nurmikkoa, leikkiä prinsessaa tai tutkia mitä mielenkiintoista pihapiiristä voikaan löytyä.

Kuopuksen vieressä esikoinen laittoi kenkiä jalkaan, etsi takkia ja pyöräilykypärää. Ulos mennessään huikkasi iloisesti moimoi. Esikoinen on halunnut, ja saanut, olla ulkona yksin tai oman parhaan kaverinsa kanssa jo pidemmän aikaa. Pojilla on omat juttunsa, touhunsa ja salaisuutensa. Kun katselin lapsiani, tunsin oloni kirpeän suloiseksi, onnelliseksi ja haikeaksi yhtä aikaa. Aika kuluu niin nopeasti. Lapsista tulee isoja niin pian.

Äkkiä tänä kesänä, kun olimme tulossa uimahallista, puhelin soi. Se oli isosisko, hän kertoi että isä on kuollut. Vaikka välit isään olivatkin aika etäiset emmekä usein tavanneet, ja olen koko elämäni ollut tavallaan isätön, on olo surullinen, haikea ja pöllähtänyt. Isä lähti vain viemään koiraa ulos ja äkkiä elämä oli hänen kohdaltaan ohi. Eihän hänen vielä pitänyt matkaansa jatkaa. Hänenhän piti mennä porskuttaa vielä vuosia. Vaan eihän elämä niin mene. Äkkiä juuri nyt voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Lennä vapaana, lennä korkealla isä.

Tahtoo karkuun

Olen tänään herännyt (ja noussut) vartin yli kuusi ja sen kyllä huomaa. Ei oikeastaan väsytä hirveästi, mutta olo on täysin levoton. Yhtään en jaksaisi keskittyä työntekoon. Paljon mieluummin karkaisin kaupungille maleksimaan, pitkin katuja kulkemaan. Nappaisin mukaan hyvän ystävän. Juoruttaisiin, naurettaisiin ja juotaisiin välillä kahvia. Ja sitten taas käveltäisiin pitkin katuja, poikettaisiin ehkä kirjastossa. Olisi kevyen kupliva olo eikä kiire mihinkään.

Niinpä. Entisessä elämässä, siinä perheettömässä siis, oli kiva istuskella kahviloissa, lonnia pitkin kaupunkia ja olla joutilas. Nykyään nuo jumalaiset joutilaisuuden hetket ovat hiukkasen harvassa, vaan ei se oikeasti haittaa, sillä elämäni on niiiiin paljon mukavampaa kuin ennen.

Tyypillistä, pukkasi kiireen heti kun aloin haaveilla. Soon siis nopea loppu tälle päivitykselle. Nuin. Loppu.

Pyöräily on pop

Olen ihan koukussa pyöräilyyn. Se nyt vaan on niin ihanaa. Arkisin en odota työpäiviä yhtään sen innokkaammin kuin aikaisemminkaan, mutta työmatkat pyöräillen ovat mukavia. Matkaa yhteen suuntaan kertyy just sopivasti eli noin viisitoista kilometriä. Kolmisenkymmentä kilometriä pyöräilyä päivässä kasvattaa kuntoa oikeasti ja mielikin pysyy virkeänä.

Molemmat lapset tykkäävät myös pyöräilystä. Kuopuksen kanssa olen muutaman kerran käynyt pienellä pyörälenkillä illalla ja valtaosin meillä on pikku retkillämme oikein kivaa. Periaatteessa tyttö osaisi ajaa jo ilman apupyöriäkin, mutta jarruttaminen ja keskittyminen itse pyöräilyyn ovat vielä hiukan hakusessa, joten apupyörät pysyvät paikoillaan vielä jonkin aikaa.
Valvon tietysti koko ajan tytön menoa ja annan ohjeita jotka tuntuvat välillä unohtuvan melkoisen nopeasti. Toissailtana tyttö hyppäsi pyörän selästä sen kummempia pysähtymättä (ja sanomatta) poimimaan kukkia pyörätien varresta. Eilen hän bongasi kuulia (sellaisia ällöttäviä pieniä valkoisia kuulapyssyn kuulia) pyörätiellä ja samalla koko ympäröivä maailma unohtui. Eikun pyörä parkkiin keskelle pyörätietä ja poimimaan samalla kun meikäläisen hammaskiille kului taas hiukkasen.

Esikoinen sen sijaan on jo ihan taitava pyöräilijä. Naapurin pojan kanssa painavat kilpaa taloyhtiön pihalla siihen malliin, että kun poika ulos mennessään tunkee pyöräilykypärää päähän, alkavat minun suustani lauseet usein sanoilla älkääkä sitten...älkääkä sitten...älkääkä sitten.

Haavereiltakaan ei ole vältytty. Viime sunnuntaina poika juoksi kotiin hysteerisesti huutaen. Naapurin poika oli törmännyt häneen ja esikoinen täräytti pippelin pyöränsä etutankoon ja siitä tuli verta. Lastenklinikkareissuhan siitä tuli, kun pissaaminen ei meinannut onnistua, mutta onneksi kyseessä oli vain pieni haava, jota ei tarvinnut ommella ja joka parani nopeasti.

Vaan kunhan lapset tuosta vielä joitakin vuosia kasvavat ja mies saa hankittua kunnon pyörän, olisi ihanaa lähteä kunnon pyöräilyreissulle koko perheen voimin.

Kun ei huvita niin ei huvita

Eilen oli kehno päivä. Aamusta alkaen väsytti ihan hirveästi, ja vitutti vielä enemmän. Myöhästyin tietysti töistä, koska vätystelin liian kauan sängyn pohjalla.

Työnteko se vasta tervanjuontia olikin, ja kerkesin taas muutamaan otteeseen miettiä miksi hemmetissä en ole ollut aktiivisempi uuden työn etsimisessä. On idioottimaista tuhlata kahdeksan tuntia päivässä sellaiseen mikä ei ihan hirveästi kiinnosta. En ole mitenkään työtä vieroksuva tyyppi, mutta mielenkiintoista ja mukavaa sen olla pitää.

Päivän siinä edetessä tunnelmat senkun synkistyivät. Tuumiskelin lakonisesti miten samantekevältä kaikki tuntui: korkkiruuvin kierot ihmiset, raihnaiset suhteet, remonttia kaipaava koti,rahansa hukkaava taloyhtiö, ainainen rahapula, omat rajoitteet ja niin edelleen ja niin edelleen. Talo palaa, ihan sama. Soitetaanko palokunta? Ihan sama. Hahhahhah.

Meinasi vielä masennus ja ahdistuskin iskeä. Nekin torjuin ihan samalla. Hyvä niin, sillä vasta illalla tajusin, että minullahan on melkoinen univelka. Ja kun olen tarpeeksi väsynyt ja univelkaa on kertynyt liikaa, iskee angsti ja välinpitämättömyys ja kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia. Lasten kanssa ulkoillessa tuntui jo paljon paremmalta. Illalla simahdin heidän kanssa samaan aikaan. Uuteen aamuun oli hyvä herätä.

Tänään olen saanut paljon aikaan, eikä eilisistä tuntemuksista ole jälkeäkään. Pää pulppuaa ideoita ja asioilla nyt on taipumus järjestyä. En todellakaan ole välinpitämätön, mutta enpä myöskään stressaa turhia.

Ei oppia kotitöissä

Kyl vaan olen ahkera ollut. Eilen siivosin ja puunasin kotona, jotta kuopuksen synttärivieraiden ei tarvitse äityä meillä yleensä vallitsevaa, lievää tahi ihan kamalaa, kaaosta sen enempää ihmettelemään. Matotkin on viety pesuun ja tänään ajattelin pestä vielä ikkunat, mikäli leipomiselta kerkeän.

Sietää kumppaninkin taas olla tyytyväinen. Hän kun erään sanaharkan tiimellyksessä letkautti minulle että "susta kyllä huomaa ettei kukaan oo koskaan opettanut sulle kotitöiden tekemistä." No, eipä ole ei.Ihan itseoppinut tapaus, tässäkin suhteessa. Äitikin kun aikoinaan oli niin kiireinen väitöskirjan teon kanssa ettei joutanut tytölle näyttämään miten sitä pölyrättiä kädessä pidetään.
Onneksi mies tajusi pyytää, ihan vilpittömästi, anteeksi sutkautustaan, joka kyllä minua itseäni vieläkin huvittaa.

Minä nyt en vain ole mikään siivous- tai siisteyspoliisi. Yritän toki jonkinlaista järjestystä kotona ylläpitää, mutta usein vain sattuu olemaan tärkeämpääkin tekemistä. Sitäpaitsi meillä voi olla sekaista, mutta ei likaista.

Tyytyväisnä

Eilinen oi ihana opintovapaapäivä meni kiireisesti kirjoittaessa. Kirjoittamallani ei vain ollut mitään tekemistä opintojen kanssa. Opintojen suhteen en ole tänä keväänä juuri edistynyt. Tenttiin meno on ollut pakko perua pari kertaa. Esseetä en ole kerennyt edes aloittamaan, onneksi sen voi tehdä kesälläkin.
Työkirjoittaminen kuitenkin sujuu hyvin, ja muun kirjoittamisen puolellakin on muutama uusi idea muistiin laitettu.

Uudet puutarhakalusteet saapuivat eilen. Setti näyttää kotipihalla vieläkin paremmalta kuin kaupassa, joten salamaostosta ei tarvitse katua. Nyt sitten lämpöä ja aurinkoa viikonlopuksi niin voivat kuopuksen synttärivieraat nautiskella tarjoilusta ulkona.

Radiossa soi Radioheadin Creep ja muutenkin on mukava olo.

Heräteostos

Menin viikonloppuna säläkauppaan ostamaan uutta vessanpöntön kantta. Päätin samalla käydä vilkaisemassa olisiko puutarhaosastolla mitään mielenkiintoista. Olihan siellä. Tarjouksessa juuri sellainen puutarhakalustesetti jonka ajattelin sopivan erinomaisesti meidän pihalle. Pakkohan se oli ostaa. Nyt sitten jännityksellä odotan milloin säläputiikista soitetaan, että tuoli ja pöydät ovat noudettavissa. Samaan syssyyn voisi sitten sääkin lämmetetä, jotta voisi päiväkahvinsa uuden pöydän ääressä nauttia, puutarhassa ahkeroinnin lomassa.

Odotan lämpimiä ilmoja malttamattomasti senkin takia, että pääsisin vihdoin pyöräilemään työmatkat. Eihän sitä mikään nytkään estä tekemästä, mutta en vain taivu pyörän selkään aamuvarhaisella, jos jäätävä pohjoistuuli puhaltaa ja lämpömittari näyttää nollaa.

Pirteä ja silleen

Tulihan taas pitkä tauko päivittämiseen. En vain ole jaksanut. Iski totaalinen uupumus ja väsymys ja masennus. Mitä pitempi tauko päivittämiseen tulee sitä suurempi kynnys siihen kasvaa. Asioitahan olisi vaikka kuinka. Sitäpaitsi yhäkin joudun repeämään niin moneen suuntaan, että jostain pitää tinkiä. Tosin viime kuukausina ole tinkinyt ihan kaikesta mahdollisesta.

Kiitos pitenevän päivän ja vähän muunkin olen kuitenkin taas pirteä ja silleen. Nyt vain pitäisi saada ne miljoona rästissä olevaa asiaa tehtyä.

Tänä keväänä aion myös laittaa pihaa, lähinnä kukka- ja kasvimaata. Esikoinen kerkesi jo aloittamaan viherhommat, hän merkitsi tulevalle kasvimaallemme porkkanoiden paikan.
Hän on myös kerinnyt jo kaivamaan matoja vähän turhankin innokkaasti eli heippa sitten vaan tiikerililjat.
Porkkanoiden lisäksi esikoinen haluaisi kasvattaa ainakin zuccineja, kukkakaalia, herneitä, salaattia ja tomaatteja. Ihan kaikkia emme kasvamaan laita, mutta porkkanoiden lisäksi ainakin herneitä ja salaattia. Vaikken mikään kummoinen rehujen kasvattaja ole koskaan ollutkaan ja kaikki rakastamani limoviikunatkin olen saanut hengiltä, odotan kesän viherpeukalointia innolla.

Entäs jos...

Hän katsoi ikkunasta ulos. Yön pimeydessä näki vain savukkeen hehkuvan pään...

Minulla on, myönnettäköön, pienen pieni taipumus aika ajoin sairastaa jokin kauhea kuolemaan johtava tauti. Minulla on ollut muun muassa aivokasvain, keuhkosyöpä sekä hiv.

Nelisen vuotta sitten, kun kuopus oli pienen pieni vauva, minulle tuli nielemisongelma ja minusta tuntui siltä kuin koko ajan olisi ollut pala kurkussa. Eikun diagnoosia tekemään. Googlettamisen jälkeen (lääkärikirjaa meillä ei onneksi ole, eikä tule) tein diagnoosin. Kurkkusyöpähän se. Soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen, lääkäriaikaa tarjottiin puolentoista kuukauden päähän. Eihän niin pitkään voi odottaa diagnoosin varmistamista. Itkua vääntäen ja muistotilaisuutta suunnitellen soitin yksityiselle. Sain ajan samalle illalle.

Yksityistohtori (erikoissellainen) sitten tutki ja tuli siihen tulokseen, että ihan on terve kurkku ja ihan on terve nainen noin kaiken kaikkiaan. Totesi vielä myötätuntoisesti, että kyllä te pienten lasten äidit joskus koville joudutte. Minua itketti, mutta samalla myös helpotti. Nieleminenkin muuttui samantien taas normihommaksi. Yksityislääkärin kassalla nielemisongelma, yhdistettynä sisäiseen epäuskoiseen kakomiseen, palasi hetkeksi. Ulkoisesti säilytin kuitenkin tyyneyteni, olinhan terve.

Näin matkalla kohti pimeintä keski-ikää terveysasiat pukkaavat taasen välillä pintaan. Sain tietää, että suvussa on sepelvaltimotautia ja aikuistyypin diabetesta. Siitä sitten miettimään, kun on stressiäkin ollut ja infernaalista väsymystä ja kipua sydänalalssa ja sellaista kaikkea, että entäs jos...

Yksityiselle tälläkin kertaa, nyt vain työpaikan kustannuksella. Kerrankin oikein mukava ja työstään innostunut (työpaikka)lääkäri, joka kertoi verikoetuloksiani katseltuaan, että en tule todennäköisesti koskaan sairastumaan sepelvaltimotautiin. Aikuistyypin diabeteskaan ei tunnu todennäköiseltä, etenkään jos paino ei nouse ( enpä usko että nousee). Verenkuva kaiken kaikkiaan ok, hemoglobiini suorastaan loistava ja maksaa eivät elintavat rasita (no eivät totta tosiaan rasita).

Ei sillä, että olisin oikeasti luullut sepelvaltimotautia sairastavani, askel on kuitenkin ollut taas kepeä, eikä vain kepeä vaan suorastaan höyhenenkepeä.

Oi ihana keskiviikko

On se ihanaa, että kerran viikossa on päivä jolloin voi keskittyä vain ja ainoastaan opiskeluun.

Paitsi että. Viime viikolla oli esikoisen asioiden hoitoa ja omien, ei opiskeluun liittyvien, asioiden hoitoa. Edelliselläkin viikolla oli jotain, joka rikkoi päivän. Tänään meni aamu hammaslääkärissä. Mitähän ilmaantuu ensi keskiviikoksi. Välillä täytyy laittaa kallista opiskeluaikaa etätöiden tekemiseen, kun ei aina jaksa niitäkään väkertää iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Miksei minulla ole kumppania, joka joskus, siis edes joskus, soisi työrauhan arki-iltaisin ennen lasten nukkumaan menoa ja joka joskus, siis edes joskus, viikonloppuisin hilaisi itsensä ja jälkikasvunsa vaikka pulkkamäkeen. Ihan itsekseen.

Siemeniä ja synttäreitä

Esikoinen täyttää pian viisi vuotta, ja tunnelmat ovat sen mukaiset. Synttäriasioista puhutaan lähes joka päivä. Kuopus odottaa omaa, muutaman kuukauden kuluttua olevaa, syntymänsä päivää lähes yhtä innokkaasti kuin esikoinen omaansa.

Jostain syystä lapsille tuntuu olevan kovin tärkeätä se, kumman syntymäpäivä on ensimmäisenä. Olen yrittänyt selittää, että kunhan ensin juhlitaan esikoisen syntymäpäivät, niin kuopuksen juhlapäivä siirtyy listalle ensimmäiseksi. Ei auta. Tässä iltana eräänä kun kuopus pisti kunnon kiukutteluvaihteen päälle moisen vääryyden suhteen, esitti esikoinen oman ratkaisuehdotuksensa asiaan.
Kuule, mulla kun rupee kohta niitä siemeniä tulemaan pusseihin, niin me voidaan ruveta tekemään lapsia. Haluisitsä? Niin kato sitten on ensimmäisenä mun synttärit, sitten on sun synttärit ja viimeisenä on sitten niiden lasten synttärit.

Kuopus meni jotakuinkin hölmistyneen ja hämmentyneen näköiseksi moisesta ehdotuksensa, kiukuttelukin unohtui sillä kertaa siihen paikkaan.

Jees hommaa

Mitä tulee kun äiti joka ei ole luistellut vuosiin, ja 3,5 -vuotias tytär joka ei ole luistellut koskaan, päättävät aloittaa luistelun? No, hillittömän hauskaa slapstickiä tietysti.

Ensimmäisellä kerralla ei tyttö juuri pystyssä pysynyt, mutta hauskaa riitti alusta loppuun. En voi kuin ihailla kuopukseni huumorintajua. Aivan mieletön. Jostain syystä olin valmistaunut aivan toisenlaiseen kokemukseen, mutta kertaakaan ei tytöllä mennyt herne nenään, vaikkei luistelu ihan tuosta noin vain lähtenytkään sujumaan. Jokainen pyllähdys sai aikaan reippaan naurun ja jossain vaiheessa tyttö totesikin luistelun olevan jees hommaa.

Muutaman luistelukerran jälkeen homma on edistynyt jo huomattavasti. Vielä muutama kerta lisää ja tyttöseni liihottelee jäällä kuin pieni perhonen.