Äkkiä tänä kesänä

Äkkiä tänä kesänä aamukahvia juodessani tajusin kuinka isoiksi lapseni ovat jo kasvaneet. Kuopus, joka ei vielä keväällä halunnut jäädä pihalle hetkeksikään yksin, veti tarmokkaana vaatteita ylleen. Hän oli lähdössä hakemaan ulos naapurin tyttöä, ensimmäistä ihanaa sydänystävää. Äitiä ei enää ulkona tarvita. Ystävän kanssa on niin kivaa juoksennella keijun siivet selässä pitkin nurmikkoa, leikkiä prinsessaa tai tutkia mitä mielenkiintoista pihapiiristä voikaan löytyä.

Kuopuksen vieressä esikoinen laittoi kenkiä jalkaan, etsi takkia ja pyöräilykypärää. Ulos mennessään huikkasi iloisesti moimoi. Esikoinen on halunnut, ja saanut, olla ulkona yksin tai oman parhaan kaverinsa kanssa jo pidemmän aikaa. Pojilla on omat juttunsa, touhunsa ja salaisuutensa. Kun katselin lapsiani, tunsin oloni kirpeän suloiseksi, onnelliseksi ja haikeaksi yhtä aikaa. Aika kuluu niin nopeasti. Lapsista tulee isoja niin pian.

Äkkiä tänä kesänä, kun olimme tulossa uimahallista, puhelin soi. Se oli isosisko, hän kertoi että isä on kuollut. Vaikka välit isään olivatkin aika etäiset emmekä usein tavanneet, ja olen koko elämäni ollut tavallaan isätön, on olo surullinen, haikea ja pöllähtänyt. Isä lähti vain viemään koiraa ulos ja äkkiä elämä oli hänen kohdaltaan ohi. Eihän hänen vielä pitänyt matkaansa jatkaa. Hänenhän piti mennä porskuttaa vielä vuosia. Vaan eihän elämä niin mene. Äkkiä juuri nyt voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Lennä vapaana, lennä korkealla isä.