Enää yksi yö

Matkakuume on mukavan kutkuttavissa lukemissa. Lähtöselvityksen teimme jo eilen netin kautta. Nopeaa ja näppärää. Tänään pitäisi pakata ja siivota ja muistaa maksaa yliopiston ilmoittautumismaksu.Ei siis minkäänlaista paniikkia. Omituisen lentopelkonikin kanssa olen tällä hetkellä melkein sujut. Mitä kauempana lentopäivä on sitä villimpiä ja absurdimpia kuvitelmia minulla on siitä mitä kaikkea kamalaa lennolla voisi sattua. Nyt kun lähtöön on enää vuorokauden verran, olen jo suhteellisen rauhallinen. Vain muutama ponneton entäs jos -ajatus vilahtaa päässä silloin tällöin.

Sinertävä mies, väärä ovi

Vai ei muka keskiluokan ghetossa tapahdu mitään. Viime lauantaina ainakin tapahtui ja vaikka mitä. Ja just meidän kodin ympärillä. Naapurin nuoret pitivät ties kuinka monennet kesäbileensä lauantai-iltana. Eivät mitään ihan mietoja bileitä pidäkään. Edellisissä karkeloissa kävi kuulemma virkavaltakin paikalla hillitsemässä juhlintaa.
Viime lauantaina ei ihmisen parasta ystävää paikalla näkynyt, mutta minä ja kumppani jouduimme ensin paimentamaan pari meidän talon katolla siideripöllyssä hillunutta nuorta naista alas. Kun naiset olivat häipyneet sinne mistä olivat tulleetkin eli naapuriin, ei kulunut kovinkaan kauan kun joku koputti ulko-oveemme. Ensin ihan hillitysti. Sitten vähän kovemmin. Mies meni avamaan. Oven takana oli kolme yli-innokasta nuorta miestä, jotka meinasivat melkein väkisin tunkea itsensä sisään. Ei oikein meinannut mennä jakeluun, että olivat väärän oven takana. Hei, ihan totta hei. Päästä nyt sisään.Me tullaan kanssa bileisiin.
No, mies sai ohjattua bilevieraat oikean oven taakse, ja meni sitten pihalle tupakalle. Pihaportin takaa kuului omituista örvellystä. Mies avasi portin ja siinä edessä makasi hiukan vanhempi mieshenkilö. Hän ei ollut naapurin bileistä, vaan todennäköisesti hän oli lähellä olevan, kulmakunnan ainoan baarin asiakkaita. Miten lie siihen meidän portille päätynyt.
Kumppani luuli ensin, että gubbe on niin kännissä ettei pääse jatkamaan matkaa. Lähempi tutustuminen tilanteeseen paljasti että alkoholin lisäksi myös pumpun reistailulla oli osuutta asiaan. Kumppani raahasi äijän meidän sohvalle lepäämään. Olisimme kernaasti myös tilanneet hänelle ambulanssin, sen verran oudosti naamansa ja huulensa sinersivät, mutta äijä kieltäytyi ehdottomasti. No, ei sitten. Äijä huilasi hetken sohvalla, virkistyikin hiukan ja halusi sinnikkäästi jatkaa matkaa. Taksilla. Kumppani tilasi äijälle sellaisen ja saattoi hänet siihen. Ukko häipyi mihin häipyi, ja on toivottavasti saanut apua sydänvaivoihinsa. Onneksi ei siihen meidän sohvalle kupsahtanut.
Ihme ilta joka tapauksessa.
Lasten unta ei moinen trafiikki onneksi häirinnyt. Nukkuivat ihan sikeästi. Aamuun asti.

Not just another brick in the wall

Minä se luulin toukokuun alussa työt aloittaessani että jäisin tänä vuonna täysin ilman kesälomaa. Olin onneksi väärässä. Kahden viikon kesälomani alkaa viikon kuluttua. Mikäs sen mukavampaa. Neljän kuukauden työputken jälkeen olen jo täysin loman tarpeessa. Hyvää se tekee lapsillekin.

Lapset ovat olleet nyt neljä kuukautta päiväkodissa. He ovat sopeutuneet uuteen elämäntilanteeseen paremmin kuin uskalsin odottaa. Molemmat puhuvat päiväkodista enimmäkseen positiiviseen sävyyn ja enimmäkseen positiivisia asioita. Ainakin alkuviikosta. Aamuisin lähden töihin yleensä ennen kuin kumppani ja lapset edes heräävät. Ei hätää. Kumppanin mukaan aamut menevät yleensä hyvin. Ainakin alkuviikosta. Viikon loppupuolella stressi ja väsymys alkavat näkyä lapsissa. Enkä yhtään ihmettele, pieniähän he vielä ovat.

Eilen lähdin töihin tavallista myöhemmin. Aamun alku meni vallan mainiosti. Herättelin lapset lempeästi. Aamupalankin laitoin. Kuopus oli hyvällä tuulella. Söi ja puki vaatteet. Esikoinen kömpi makuuhuoneesta vähän myöhemmin. Hieroskeli siinä silmiään ja katseli muumeja. Päätti sitten ryhtyä totaalikieltäytyjäksi. Ei enää aamupalaa, ei enää vaatteita, ei enää päiväkotia, ei enää inhottavaa paikkaa jossa on inhottavia lapsia ja inhottavia hoitajia. Ei, ei, ei. Ei varmasti, eikä ikinä, eikä koskaan.
Minkäs teet. Töihin oli pakko lähteä ja pojan päiväkotiin. Samalla kun minä tungin pyöräilykypärää päähäni, kumppani tunki protestoivan pojan autoon. Kumppanista en tiedä, mutta minä tunsin itseni sydämettömäksi hirviöksi. Koko päivä oli pilalla. Poika onneksi rauhoittui matkalla päiväkotiin ja jäi sinne ihan hyvällä mielellä.

Viikon päästä olemme jo lomalla. Viikon päästä olemme Italiassa ja arki on vähäksi aikaa out. Viikon päästä viimeistään olen toivottavasti täysin varma siitä, että hyppy tuntemattomaan noin uramielessä, on se mitä naisen pitää tehdä.

Lituskaa

Yksi tulevan syksyn projekteista on uuden työpaikan etsiminen. Nykyinen työni nimittäin tekee minusta aivan lituskaa. Työni on välillä hyvinkin vaativaa (eritoten pitkää pinnaa vaativaa) asiakaspalvelutyötä ja työtahti on viime aikoina ollut suorastaan raivoisa. Liekö kertynyt ikä ja kotona vietetyt vuodet, mutta minun on kauhean vaikea sopetua esimerkiksi siihen, että ruokatunti ja tauot ovat minuutilleen määrättyjä, että koko ajan ja joka asiaa tarkkaillaan ja valvotaan ja mitataan.
Onneksi vieressäni istuu mukava ja hauska työkaveri. Hänenkin sisällään asuu pieni lettipäinen tyttö. Ja niillä kahdella lettipäällä on usein varsin hauskaa keskenään. Joskus ihan hysteriaan asti.