Vimmaa ja innostusta

Nyt kun alkuraskauden itku&oksennusviikot ovat taakse jäänyttä elämää on vauvan odotus mukavaa puuhaa. Olo on enimmäkseen hyvä ja tarmokas. Mistään erityisistä ruokahimoista en ole kärsinyt, kävelyvimmasta kylläkin. Kävelylenkit saattavat venähtää parinkin tunnin mittaisiksi. Eipä lopu kunto synnytyksessä ihan heti kesken jos pitkäksi meinaa mennä.

Seuraava menee ehdottomasti raskauden piikkiin. Muuta selitystä en asialle keksi.
En ole vuosiin lähettänyt ainoatakaan joulukorttia. Minusta se on kertakaikkiaan turhaa puuhaa. Tänä vuonna kaikki on toisin. Hyvissä ajoin, marraskuun puolella, rupesin miettimään keille kaikille kortti pitäisi lähettää. Eikä tietystikään mitä tahansa valmiskortteja, vaan itse askarreltuja, rakkaudella raapustettuja.

Hiukan alle vuoden ikäinen esikoiseni joutui, kuinkas muutenkaan, poseeraamaan tonttulakki päässä kun äiti posket innosta hehkuen otti kuvia. Mikäs siinä, poika tykkää poseerata. Vaan ei tonttulakissa. Mustanaamion nopeudella poika nappasi lakin pois päästään joka kerta kun olin kuvaa näppäämässä. Tuloksena sen seitsemänkymmentä kuvaa joissa lakkia ei ole ollenkaan tai poika on juuri vetäisemässä sitä pois päästään sekä muutama sellainen jossa pojalla näyttää olevan joku omituinen punainen mytty päässä. Onneksi on digikamera. Ja löytyihän joukosta muutama kelvollinenkin otos. Minä sain kortit valmiiksi ja postitinkin ne jo. Oli oikeasti mukavaa puuhaa moinen askartelu. Saas nähdä innostunko ensi vuonnakin.

Saamatonta meininkiä

Joskus sitä nössii omaa laiskuuttaan asiat jotka olisivat hoidettavissa ihan yksinkertaisesti. Minulle kävi niin auton kanssa. Ostin elämäni ensimmäisen auton viime keväänä. Siitä asti olen tiennyt, että se pitää viedä katsastettavaksi elokuun ja marraskuun välisenä aikana.
Elokuusta asti olen kyllä ajatellut autoni katsastusta ahkerasti. Lähes päivittäin. En vain ole saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään. Eräs katsastuskonttori jopa lähetti minulle, silloin elokuussa, kirjeen jossa tyrkytti palveluksiaan. Muutama päivä sitten tuo katsastuskonttorin kirje osui käsiini.Siitä selvisi, että autoni olisi pitänyt katsastaa eiliseen mennessä. Minä luulin, että kuun loppuun mennessä. Olisin minä sen muuten eiliseen mennessä tehnytkin, mutta pääsi tuo yllätystalvi iskemään ja siinä koslassa on vielä kesärenkaat. Ja koska oma varastotilanne on hiukan huono, talvirenkaat ovat säilössä miehen sukulaisen luona viidenkymmenen kilometrin päässä täältä.
Olen minä toki sitä talvirenkaiden hakemista ja vaihtamista ajatellut marraskuun alusta asti ahkerasti. Lähes päivittäin. En vain ole tehnyt asialle mitään. No, onneksi eräs miehen kaveri lupasi ne renkaat sieltä kaukaa hakea. Minä voinkin tässä renkaita odotellessani miettiä mitä se, joskus motoksenikin, sanomani "asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat" oikein tarkoittaakaan...

Pahuksen poraaja

Olen elämäni aikana asunut monessa kerrostalossa, eikä osakseni ole koskaan sattunut hankalaa naapuria. Eikä tämä nykyinen naapurikaan hankala ole, ainoastaan rasittava. Hän nimittäin harrastaa poraamista ja nykyisin, uudenlaisista äänistä päätellen, myös hiomista. Poraamista aamulla, päivällä ja illalla. Yöt hän on toistaiseksi jättänyt rauhaan. Viikonpäivällä ei myöskään ole mitään väliä. Sunnuntai aamuna voi porata ihan yhtä hyvin kuin maanantai iltana. Nykyísin tuntuu myös siltä, että pora tarttuu naapurin käteen juuri silloin kun lapseni on päiväunilla. Remontista tuskin on kyse. Sillä ei kai kukaan remonttia kolmea vuotta tee. Minkä lie kirjeopiston nikkaroinnin peruskurssin tämä nökö-eerikiksi ristimäni naapuri on käynyt ja käyttää kaiken vapaa-aikansa, jota tuntuu riittävän, harrastuksensa parissa. Loppua poraamiselle lienee siis turha odottaa. Aseisiin on keksitty äänen vaimentimet. Saisikohan samanlaisia poriin? Ostaisin oitis sellaisen naapurille joululahjaksi.