Nyt kun alkuraskauden itku&oksennusviikot ovat taakse jäänyttä elämää on vauvan odotus mukavaa puuhaa. Olo on enimmäkseen hyvä ja tarmokas. Mistään erityisistä ruokahimoista en ole kärsinyt, kävelyvimmasta kylläkin. Kävelylenkit saattavat venähtää parinkin tunnin mittaisiksi. Eipä lopu kunto synnytyksessä ihan heti kesken jos pitkäksi meinaa mennä.
Seuraava menee ehdottomasti raskauden piikkiin. Muuta selitystä en asialle keksi.
En ole vuosiin lähettänyt ainoatakaan joulukorttia. Minusta se on kertakaikkiaan turhaa puuhaa. Tänä vuonna kaikki on toisin. Hyvissä ajoin, marraskuun puolella, rupesin miettimään keille kaikille kortti pitäisi lähettää. Eikä tietystikään mitä tahansa valmiskortteja, vaan itse askarreltuja, rakkaudella raapustettuja.
Hiukan alle vuoden ikäinen esikoiseni joutui, kuinkas muutenkaan, poseeraamaan tonttulakki päässä kun äiti posket innosta hehkuen otti kuvia. Mikäs siinä, poika tykkää poseerata. Vaan ei tonttulakissa. Mustanaamion nopeudella poika nappasi lakin pois päästään joka kerta kun olin kuvaa näppäämässä. Tuloksena sen seitsemänkymmentä kuvaa joissa lakkia ei ole ollenkaan tai poika on juuri vetäisemässä sitä pois päästään sekä muutama sellainen jossa pojalla näyttää olevan joku omituinen punainen mytty päässä. Onneksi on digikamera. Ja löytyihän joukosta muutama kelvollinenkin otos. Minä sain kortit valmiiksi ja postitinkin ne jo. Oli oikeasti mukavaa puuhaa moinen askartelu. Saas nähdä innostunko ensi vuonnakin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment