Niin pientä, niin vaikeaa

(Ai lainauskiellossa vai).

Se on kuulkaa ihmisen elämä niin paljon helpompaa tänä päivänä kuin kauan sitten. On kännykät, pankkikortit ja pankkiautomaatit. Ravintolassa ei tarvitse jonkun fucking hovimestarin lupaa pöydän vaihtamiseen. Pitkänä perjantaina saa tanssia ja elokuviakin esitetään. Jos joku merkkihenkilö kuolee, televisiossa (kuten muissakin medioissa) alkaa henkilön hysteerinen muistelo ohjelmiston keskeyttämisen ja surumusiikin sijaan. Aikataulujen ja reittien tsekkaaminen, shoppailu, chattailu, sekstailu käy helposti, nopeasti ja vaivattomasti netissä. Laskutkin siellä voi maksaa.

Suuresti rakastamani kirjastolaitos on myös vahvasti kiinni tässä päivässä. Netin kautta pääsee helposti, nopeasti ja vaivattomasti selaamaan ja tekemään varauksia. Ja kun eräpäivä lähestyy voi lainansa uusia helposti, nopeasti ja vaivattomasti netin kautta.(Muistakaamme myös ettei verkkoasiointi ole sidottu aikaan tai paikkaan). Ihanaa.

Vaan kun ei onnistu. Ei tosiaankaan onnistu. Se lainojen uusiminen nimittäin. Minä vain unohdan sen. Tai siirrän asian seuraavaan päivään (ja sitten sitä seuraavaan päivään) ja unohdan. Joskun muistan uusia lainat kerran ja sitten se vain jää. Tai sitten olen ahneuksissani asioinut useassa eri kirjastossa ja eräpäivät menevät sekaisin ja sitten se taas jotenkin unohtuu. Ja joskus myöhään illalla, kun vihdoinkin olisi aikaa, voi käydä myös niin että matkaa sohvalta työhuoneeseen ja nettiin on ainakin maratonin verran.

Jos tästä asiasta nyt jotain positiivista pitää löytää, niin ainakin naaman ilmeiden ja tunteiden hallinta kehittyy. Erään kerran kun palautin hirvittävän määrän myöhässä olevia, tarvitsin kyllä niitä kaikkia, kirjoja ja kirjastovirkailija sanoi, ilmeettömällä naamalla, että se on sitten viisikymppiä. Minä sitä vastasin siihen, ilmeettömällä naamalla, että maksan velan heti pois. Pankkikortilla kiitos.
Sisäisen vitutuksen määrä oli toki suunnaton.